Ja jos Gurdjieff oli aloittanut työskentelyn kanssamme sellaisina kuin olimme, miksi hän lopetti sen nyt?”ⁱ

[GLADYS ALEXANDER] ”Instituutin opetusohjelma oli jäissä, eivätkä sen kautta ongelmiinsa apua etsineet ihmiset olleet vielä löytäneet toivomiaan parannuskeinoja.” ⁱⁱ

[CHARLES NOTT] ”Orage ja minä olimme molemmat sitä mieltä, että Gurdjieff olisi voinut selittää syitään enemmän. Ajoittain me molemmat todella kärsimme tästä ja olimme ymmällämme sekä turhautuneita, ikään kuin meidät olisi jätetty… ilmaan leijumaan…” ⁱⁱⁱ

Opettajan ja oppilaiden välille muodostuu näin kuilu, jossa oppilaat odottavat saavansa lisää oppia ennen kuin he voivat ottaa seuraavan askeleen, kun taas opettaja odottaa heidän oppineen jo seisomaan omilla jaloillaan.

[GURDJIEFF] ”Päätin sulkea instituutin monista syistä. Ensinnäkin on hyvin vähän ihmisiä, jotka ymmärtävät. Annoin koko elämäni Työn eteen, mutta muiden ihmisten osalta tulokset eivät yleensä olleet hyviä, ja siksi katson, ettei ole tarpeen, että nämä harvat uhraavat elämänsä täällä.” ^iv

[JOHN BENNETT] ”Gurdjieff selitti, että toivomiamme syvällisiä muutoksia ei voinut saada aikaan kolmannen henkilön toimesta, vaan niiden oli oltava omien kärsimystemme ja uhrauksiemme tulosta.” ⁱⁱ

Gurdjieffin Vihkimys

[GURDJIEFF] ”Pseudoesoteeristen piirien kautta levinnyt ajatus initaatiosta välitettiin täysin väärässä muodossa… Vihkimysseremonioilla merkittiin siirtymiä yhdeltä olemisen tasolta toiselle. Mutta olemisen muutosta ei voi saada aikaan millään riitillä… Mitään ulkoista vihkimystä ei ole eikä voi olla… Järjestelmät ja koulut voivat osoittaa menetelmiä ja tapoja, mutta mikään järjestelmä tai koulu ei voi tehdä ihmiselle sitä työtä, joka hänen on tehtävä itse…” ⁱ

Mitä me tiedämme Gurdjieffin omasta vihkimyksestä?

Tiedämme, että hän oli matkustanut paljon. Tiedämme, että hän oli perehtynyt läheisesti buddhalaisuuteen, sufismiin ja kristinuskoon, luultavasti liittymällä näiden järjestöjen luostareihin. Lisäksi hänellä oli salaperäinen yhteys Sarmoungiin.

Totuuden etsijät törmäävät huhuihin Babyloniassa vuonna 2500 eKr. perustetusta veljeskunnasta nimeltä Sarmoung. Veljeskunnan kerrottiin jatkaneen toimintaansa Mesopotamiassa keskeytyksettä aina 7. vuosisadalle jKr., ja heillä uskottiin olleen hallussaan avaimet moniin salaisiin mysteereihin. Eräässä vaiheessa etsintöjä Etsijät löytävät lupaavia todisteita siitä, että Sarmoung saattaa olla yhä olemassa. He päättävät löytää sen.

Gurdjieff ei löydä Sarmoungia, mutta Sarmoung löytää hänet. Ritarikunnan edustaja saapuu Bukharaan ilmeisen tietoisena Gurdjieffistä, aivan kuin Sarmoung olisi pitänyt silmällä hänen etsintöjään. Salassapitovalan vannoneet Gurdjieff ja toinen Totuuden etsijä viedään silmät sidottuina muutaman päivän matkalle, ja heidät päästetään veljeskunnan pääluostariin. Yllätyksekseen he tapaavat siellä ryhmänsä kolmannen jäsenen, jonka Sarmoung on omatoimisesti tuonut paikalle.

Gurdjieff Sarmoungin Pääluostarissa

[GURDJIEFF] ”Luostarin sheikki nimitti oppaaksemme yhden vanhimmista munkeista… Tämän jälkeen astuimme luostarin elämään, saimme kulkea lähestulkoon kaikkialla ja vähitellen asiat alkoivat selvitä meille.” ^v

Gurdjieff kertoo viettäneensä kolme kuukautta Sarmoungin pääluostarissa. Hän pääsee vähitellen uloimmilta sisäpihoilta sisimpiin ja altistuu paikan salaisuuksille. Luostarin sisimmäisellä sisäpihalla hän saa todistaa pyhiä tansseja, jotka esitetään käsittämättömällä taituruudella. Hänelle näytetään myös iänikuisen vanhoja laitteita, jotka on suunniteltu apuvälineiksi harjoitettaessa tanssijoita näiden tanssien esittämiseen.

Hän ei kuitenkaan koskaan mainitse tulleensa ”vihityksi” tämän luostarivierailun aikana, ei siellä eikä missään muussakaan luostarissa. Sen sijaan Gurdjieffin vihkimykset tapahtuvat yksin, suuren sisäisen myllerryksen hetkinä, epätoivon partaalla, jolloin hänen on pakko tehdä erityisiä ponnisteluja sovittaakseen yhteen itsessään olevia ristiriitoja.

Gurdjieffin Valaistuminen

Tiedämme asiasta Gurdjieffin omista omaelämänkerrallisista kuvauksista, joista koskettavin löytyy hänen kirjastaan Elämä on todellista vain silloin, kun ”minä olen”. Siinä hän kuvaa, kuinka hän haavoituttuaan harhaluodista on pitkään toipilaana ja pohtii ponnisteluitaan sen soveltamiseksi, mitä hän oli oppinut etsinnöistään siihen mennessä, ja tuntee itsensä syvästi pettyneeksi.

[GURDJIEFF] ”Kaikista toivomuksistani ja pyrkimyksistäni huolimatta en onnistunut muistamaan itseäni… en riittävästi estääkseni jatkuvaa assosiaatioiden virtaa sisimmässäni.” ^vi

Hän on vakuuttunut itsensä muistamisen tärkeydestä. Toistaiseksi hän on kuitenkin onnistunut siinä vain osittain. Silloin hänelle tulee uusi ajatus. Hän tajuaa, että voidakseen muistaa itsensä aina ja kaikkialla, hänen on luotava ‘herätyskello’, joka muistuttaa häntä aina ja kaikkialla. Hän ymmärtää myös, että tällainen herätyskello voidaan luoda vain uhraamalla. Jos hän uhraisi jonkin psykologiassaan syvälle menevän elementin, sen puuttuminen tuntuisi jatkuvasti ja se voisi siten toimia pysyvänä muistutuksena.

[GURDJIEFF] ”Kysymys kuuluu: Mitä sellaista minun yleisessä olemuksessani on, jonka itsestäni pois ottamalla … muistuttaisi minua aina itsestään…. ja sen myötä itsestäni?” ^vi

Tämä itsensä tutkiminen tapahtuu yksin. Yksikään opettaja ei ole paikalla ohjaamassa sitä, eli ei ole ketään, joka osoittaisi Gurdjieffin päällimmäisen identifikaation, ei yhtään oppinutta, joka ehdottaisi, mitä Gurdjieffin tulisi uhrata itsensä muistamisen hyväksi. Ei yleisöä. Ei juhlallista vihkimistä. Ei ulkoista tunnustusta. Tässä vaiheessa Gurdjieffin on oltava oma opettajansa. Hänen on käytettävä aiemmin hankkimaansa itsetuntemusta tunnistaakseen pääheikkoutensa ja oman valheellisuutensa juurisyy. Sitten hänen on päätettävä uhrata se. Hänen koko tähänastinen työnsä on johtanut tähän pisteeseen, ja siksi se on todellakin sen kruunaava hetki; vihkimys.

[GURDJIEFF] ”Mietittyäni ja mietittyäni tulin siihen johtopäätökseen, että jos tahallani lopettaisin poikkeuksellisen kykyni… telepatian ja hypnoosin… käyttämisen… niin epäilemättä tuntisin tämän supervoiman puuttumisen aina ja kaikkialla.” ^vi

Gurdjieffin Psyykkiset Voimat

Gurdjieffin psyykkiset voimat, jotka näyttävät olleen hänessä piilevä taipumus lapsuudesta lähtien ja joita hän terävöitti ja kehitti matkoillaan, muodostivat suuren osan hänen karismastaan ja vetovoimastaan, sekä siitä ihmeellisestä ensivaikutelmasta, josta niin monet hänet tavanneet kertoivat:

[RENE ZUBER] ”Herra Gurdjieffistä huokui hiljaista voimaa, jonka jopa eläimet aistivat…” ^vii

[ELIZABETH BENNETT] ”Hänen olemuksensa oli aivan poikkeuksellinen. En ollut koskaan tavannut ketään hänen kaltaistaan.” ^viii

[PAMELA TRAVERS] ”Hänen pelkkä läsnäolonsa antoi energiaa…” ^ix

[RINA HANDS] ”Hänen silmänsä olivat täynnä elämää, ja hänen suora katseensa oli poikkeuksellisen lempeä…”

Gurdjieff ymmärtää, että hänen psyykkiset voimansa ovat edustaneet vääränlaista valaistumista ollen kuin ovi, joka avautuu yhdelle tasolle, mutta estää pääsyn seuraavalle. Hän vannoo luopuvansa näistä voimista ja aloittaa sisäisen taistelun. Yhtäällä kaikki tilanteet tuntuvat kutsuvan käyttämään niitä, toisaalla hänen vannomansa vala hillitsee houkutusta. Häneen vaikuttaa näin jatkuva veto vastakkaisiin suuntiin, kuohunta, joka synnyttää pysyvän muistutuksen itsensä muistamiseksi.

[GURDJIEFF] ”Kun tajusin tämän idean merkityksen, olin kuin uudestisyntynyt; nousin ylös ja aloin juosta ympäriinsä… päättömästi, kuin nuori vasikka. Lopulta päädyin vannomaan valan… etten enää koskaan hyödyntäisi tätä ominaisuuttani.” ^vi

Tällainen uhraus vaihtelee henkilöstä toiseen, mutta tuo yleinen periaate, joka on kuvattuna kolossaalisessa mittakaavassa Angkor Watin -temppelissä, pysyy aina samana. Kohtaus vedosta vastakkaisiin suuntiin on esitetty ensimmäisen ja toisen sisäpihan välissä olevalla seinällä, ja se toimii kuin porttina, jonka kautta voi siirtyä ulommasta piiristä sisempään.

Meidän on helppo kuvitella mielessämme vuosisatoja sitten järjestetty vihkimisseremonia, jossa vihitty kulkee pihalta toiselle liekehtivien soihtujen reunustamaa tietä pitkin rumpujen lyödessä ja laulun raikuessa. Gurdjieffin vihkimyksessä ei kuitenkaan ole mitään seremoniallista. Hän on yksin, toipilaana ja ilmeisen suurissa fyysisissä ja henkisissä tuskissa.

Tästä pääsemme takaisin salaperäiseen Sarmoungiin. Gurdjieffin kuvauksen mukaan heidän pääluostarinsa on rakennettu neljän konsentrisen sisäpihan muotoon, aivan kuten Angkor Wat. Voisiko hänen käyntinsä tässä vaikeasti lähestyttävässä veljeskunnassa olla vertauskuvallinen? Entä jos Gurdjieffin kuvaus pääsystä sen pyhimpään onkin hänen tapansa välittää oman etsintänsä lopputulos symbolisesti, sisäisesti?