Elämän pyörä (Wheel of Dharma)

1800-luvun tiibetiläinen tankha kuvaa Dharman pyörää kaksi ja puoli vuosituhatta sen jälkeen, kun Buddha piirsi sen hiekkaan. Pyörä on lumipallon tavoin kerännyt kerros kerrokselta lisää yksityiskohtia. Sommitelman silmiinpistävin hahmo on Yama, tulenpunainen kuoleman herra, joka halaa pyörää jaloillaan, käsillään ja hampaillaan. Mitä tahansa ihmiselämä onkin, se on kuoleman rajaama ja kutistama.

Buddhan psykologinen ratas koostuu neljästä keskittyneestä ympyrästä. Ensimmäinen on keskus, jossa esiintyy kolme eläintä punaisella pohjalla. Seuraavassa on kahdeksan munkkia, jotka nousevat ja laskeutuvat. Kolmas on jaettu kuuteen tiheästi kansoitettuun maailmaan. Ja neljäs luo reunuksen, jossa on esitetty kaksitoista ovaalinmuotoista skenaariota. Tutkittaessa ihmisen pääpiirrettä, ensisijainen kiinnostuksemme kohdistuu pyörän napaan.

Ihmisen psykologia on kerroksellinen – aivan kuten tuo Tiibetin pyörä. Ennen kuin pääsemme kiinni pyörän akseliin, meidän on kuorittava uloimmat kerrokset. Tarvitsemme laajaa itsemme ja toistemme tarkkailua, jotta voimme ymmärtää pääpiirteen periaatteen. Loppujen lopuksi sitä pidetään heikkoutena, joskaan ei siksi, että se olisi välttämättä huono piirre itsessään. Pääpiirre voi nimittäin usein olla näennäisen jalo: tiukka itsekuri, syvä halu moraaliseen oikeudenmukaisuuteen tai taipumus ottaa huomioon muiden tarpeet. Se, mikä tekee siitä pääheikkoutemme, on suhteemme siihen. Se on harhaisen identiteettimme ominaisuus, josta olemme viimeiseksi valmiita luopumaan. Olemme ylpeitä siitä, taistelemme pitääkseemme sen elossa ja käytämme jokaisen tilaisuuden sen ilmentämiseen.

””Mietittyäni ja mietittyäni”, jatkoi Gurdjieff pohtiessaan sisäistä työtään, ’tulin siihen johtopäätökseen, että jos lakkaisin tarkoituksella käyttämästä hallussani olevaa poikkeuksellista voimaa… telepatiaa ja hypnoosia… niin epäilemättä tuntisin aina ja kaikessa sen puuttumisen.”ⁱ

Planetaariset tyypit

Planeettojen, joiden vaikutus ihmisen psyykeen on hallitsevin, katsottiin olevan seitsemän paljain silmin parhaiten näkyvää taivaankappaletta: Kuu, Merkurius, Venus, Aurinko, Mars, Jupiter ja Saturnus. Kukin niistä yhdistettiin tiettyyn psykologiseen ominaisuuteen tai tyyppiin ja kukin tyyppi vastaavaan pääpiirteeseen. Vaikkei tämä opetus enää olekaan suosittu, oli se aikanaan hyvin vaikutusvaltainen, ja toi kirjallisuuden piiriin sellaisia termejä kuin ‘lunatic,’ ‘mercurial,’ ‘venereal,’ ‘martial,’ ‘jovial,’ ja ‘saturnine’ – käsitteitä, jotka esiintyvät valtavirran teoksissa, kuten Cervantesin kirjoituksissa ja Shakespearen näytelmissä.

Planetaaristen tyyppien tarjoama viitekehys auttaa meitä näkemään pääominaisuutemme esittelemällä joukon todennäköisiä ominaisuuksiamme. Kun olemme ymmärtäneet teorian, voimme ajan ja sisäisen työn avulla sovittaa teorian käytännön havaintoihin. Ja vaikka meidän on vaikea nähdä psykologiamme voimanlähteenä toimivaa keskusta, se on yleensä ilmeinen kaikille muille ympärillämme. Ystävämme ja perheemme tietävät, jos olemme itsekeskeisiä, vaikka he eivät ehkä osaisikaan kutsua tätä turhamaisuudeksi (Vanity). He tietävät, jos kadotamme jatkuvasti näkyvistä kokonaisuuden jäämällä kiinni yksityiskohtiin, vaikka he eivät ehkä kutsuisi tätä mielipuolisuudeksi (Lunatic). He tietävät, jos me tyypillisesti katoamme joukkoon, vaikka he eivät osaisikaan kutsua tätä veneeriselle tyypille kuuluvaksi näkymättömyydeksi (Non-Existence). He tietävät, jos olemme kontrollifriikkejä, vaikka he eivät välttämättä kutsuisi tätä Saturnuksen dominoinniksi (Dominance) ”Joskus on hyödyllistä kerätä ystävien näkemyksiä itsestä”, sanoi Peter Ouspensky, ”sillä se auttaa löytämään omat luonteenpiirteemme…”

[GURDJIEFF] Pääpiirteen tai -virheen tutkiminen ja kamppailu sitä vastaan muodostaa jokaisen ihmisen yksilöllisen polun, mutta päämäärän on oltava kaikille sama. Tämä päämäärä on oman mitättömyyden oivaltaminen. Vasta kun ihminen on todella ja vilpittömästi tullut vakuuttuneeksi omasta avuttomuudestaan ja merkityksettömyydestään ja vasta kun hän tuntee sen jatkuvasti, hän on valmis työn seuraaviin ja paljon vaikeampiin vaiheisiin.” ⁱⁱⁱ

[PETER OUSPENSKY] ”Aina, kun joku oli eri mieltä Gurdjieffin hänelle määritelmästä pääpiirteestä, hän sanoi juuri sen osoittavan, että hän oli oikeassa.” ⁱⁱⁱ

Ensimmäinen syy vastarintaan on haluttomuutemme tulla luokitelluksi. Jokainen meistä tuntee itsensä erityiseksi omalla tavallaan, ja sen mahdollisuus, että syvimmät luonteenpiirteemme perustuvat rajalliseen määrään ominaisuuksia, kumoaa tämän illuusion. Jos persoonamme eroavat toisistaan vain voimanlähteenämme toimivien piirteiden yhdistelmän ja muistiin syöpyneiden, jokseenkin sattumanvaraisten elämänkokemusten suhteen, mikään meissä ei ole ainutlaatuista. Kykymme nähdä pääpiirre psykologiamme keskipisteenä riippuu kyvystämme myöntää, ettei meillä ole yksilöllisyyttä, että olemme lainattuja olentoja, jotka on luotu näennäisesti erilaisiksi olosuhteiden pakosta.

[THOMAS DE HARTMANN] ”Ensimmäisistä päivistä lähtien herra Gurdjieff oli puhunut meille tästä pääheikkoudesta. Sen näkeminen ja oivaltaminen on hyvin tuskallista, joskus sietämätöntä… Ihmisen on löydettävä itsestään voimaa, jotta hän ei juokse tätä pakoon, vaan kääntää rohkeasti toisenkin poskensa – toisin sanoen kuuntelee ja hyväksyy lisää totuuksia itsestään.” ^iv

Kun hyväksymme yksilöllisyytemme puuttumisen, voitamme ensimmäisen esteen ja törmäämme toiseen: kyvyttömyytemme tarkkailla itseämme. Pääominaisuus stimuloituu hetkessä ja laukaisee asenteita, jotka ilmenevät kyseisellä hetkellä. Näemme sen parhaiten silloin, kun se on aktiivisimmillaan, mutta juuri silloin olemme syvimmässä unessa. Sivullisen satunnainen kommentti, oivallus siitä, että myöhästymme tärkeästä kokouksesta, turhautuminen suunnitelmiemme kaatumisesta – nämä kaikki laukaisevat meissä reaktioita, jotka liittyvät suoraan pääpiirteisiimme. Jotta voisimme tarkkailla näitä reaktioita, meidän on kehitettävä niistä erillinen tarkkailija. Meidän on opittava näkemään itsemme reaaliajassa.

Kasvava kykymme havainnoida itseämme saattaa meidät kolmannen esteen eteen eli aliarvioimaan pääpiirteemme syvyyttä. Koska emme pidä näkemästämme, meillä on kiusaus poistaa se. Kiirehdimme raivaamaan rikkaruohoja ottamatta huomioon niiden juuria. Mutta koska pääpiirteitä ei voi poistaa vahingoittamatta psykologiaamme – kuten pyörän napaa ei voi poistaa rikkomatta pyörää – pääpiirre ryhtyy väistämättä työskentelemään pääpiirteen parissa. Henkilö, joka kärsii turhamaisuudesta, tulkitsee diagnoosinsa tarkoittavan, että hänen on poistettava itsestään turhamaisuus tullakseen täydelliseksi; henkilö, joka on hallitseva, suunnittelee, miten hallita tuota ominaisuuttaan; ja henkilö, joka on voimakastahtoinen, miettii, miten voittaa tämä ominaisuus. Näin käärme syö oman häntänsä, ja me jatkamme mekaanista pyörimistä saman psykologisen solmukohdan ympärillä.

Tämä toivottomalta tuntuva vallankumous, joka johtaa meidät aina samaan lähtökohtaan, paljastaa meille lopulta pääpiirteemme sekä tuo sen nöyryyden, jota tarvitaan, jotta voimme työskennellä sen kanssa tietoisesti.

[BENNETT] ”Vihdoin aloin ymmärtää jotakin. Gurdjieff vaati minulta yhä enemmän ja enemmän. Osa vaatimuksista oli absurdeja ja jopa mahdottomia. Lopulta tajusin, että pystyin sanomaan ja että minun oli opittava sanomaan ”ei”. Se oli kuin sokaiseva valo. Kyvyttömyys sanoa ”ei” oli suurin heikkouteni. Hän oli venyttänyt tämän heikkouteni äärimmilleen selittämättä, miksi tai mitä hän teki. Sitä hän ei tietenkään voinut tehdä, tai itse tehtävä olisi kadonnut.” ^v

Yksi tunnetuimmista pääheikkouden kuvauksista löytyy kreikkalaisesta Akilles-myytistä.

Akilleen äiti, jumalatar Thetis, upottaa hänet vastasyntyneenä Styx-jokeen pitäen häntä jalasta kiinni. Taikavesi tekee pojasta haavoittumattoman kaikkialla, missä vesi koskettaa hänen kehoaan eli kaikkialla muualla paitsi äidin käden peittämällä alueella. Näin Akilleksesta tulee lähes haavoittumaton jättäen vain hänen kantapäänsä alttiiksi hyökkäyksille.

Haavoittuvan kohdan sijainti on merkityksellinen. Me havaitsemme fyysisen vaaran viiden aistimme avulla. Aisteista neljä sijaitsee päässämme suuntautuen eteenpäin: silmät, nenä, suu ja korvat. Kantapää on se osa kehoamme, joka on kauimpana kasvoistamme ja aisteistamme, ja näin ollen myös vaikeasti valvottava. Kaikki, mikä lähestyy meitä kantapään suunnalta, yllättää meidät varmasti.

Tämä Akilleen fyysinen haavoittuvuus vastaa pääominaisuuden psykologista sokeaa pistettä. Sokeus on pääpiirteen keskeinen ominaisuus. ”Omaa pääpiirrettään ei voi juuri koskaan löytää itse”, sanoi Peter Ouspenski, ” koska ihminen on sen vallassa, ja jos se kerrotaan hänelle, hän ei yleensä usko sitä.” ⁱⁱ Pysymme sokeina syvimmille piirteillemme ja sille, mikä määrittää omaa käyttäytymistämme ellei joku muu osoita sitä. Ja tosiaan, Akilles haavoittuu kuolettavasti nuolen lävistettyä juurikin hänen kantapäänsä.

Kantapäähän tuleva haava on varmasti aina kivulias, mutta harvoin kohtalokas. Akilleen tappava nuoli on kuitenkin myrkyllinen. Se on kastettu Hydran vereen. Hydra on mytologinen, käärmeen kaltainen hirviö, jolla on useita päitä – ominaisuus, joka sekin liittyy pääpiirteisiin. Tälle hirviölle on nimittäin ominaista, että jokaisen ruumiista poisleikatun pään tuoreeseen leikkaushaavaan kasvaa heti tilalle kaksi uutta. Mielikuva loputtomasti irtoavista ja uusista kasvavista päistä heijastaa pääpiirteemme luonnetta; se on napa, josta lähtevät kaikki psykologiamme kehät.

Pääpiirre esoteerisessa kristinuskossa

Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa Jumala luo paratiisin ja asuttaa sen kasveilla ja eläimillä. Hän antaa sen säilyttämisen Aatamin ja Eevan tehtäväksi. He saavat nauttia paratiisista sillä ehdolla, että he välttävät Elämän puun ja Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmiä. Käärme kuitenkin houkuttelee heidät rikkomaan tätä käskyä, ja lankeamaan kiusaukseen.

Paratiisin menettämisen lisäksi kaikki kyseiseen rikokseen osallistuneet osapuolet saavat henkilökohtaisen rangaistuksen: Aatami tuomitaan työskentelemään leipänsä eteen koko loppuelämänsä ajan, Eeva kärsimään lasten synnyttämisestä ja käärme ryömimään vatsallaan. Käärmeelle Jumala sanoo: ”Minä panen vihan sinun ja naisen välille ja sinun jälkeläisesi ja hänen jälkeläisensä välille; se murjoo sinun päätäsi, ja sinä isket hänen kantapäähänsä. 

Kantapään eli tuon Akilleksen myytissä niin keskeisen sokean pisteen maininta voitaisiin sivuuttaa sattumana, ellei tätä kohtausta kiistatta korostettaisi ortodoksikristillisissä kuvauksissa. Heidän viimeistä tuomiota koskevissa kuvauksissaan Aatami ja Eeva esitetään kyyristelemässä tuomari Kristuksen edessä anoen anteeksiantoa synnistä, jonka he tekivät haukkaamalla kiellettyä hedelmää. Suuri käärme on valmiina vetämään Aatamin aina helvettiin asti, jos Aatami ei varo kantapäätään, sillä juuri sinne käärmeen torahampaat ovat aikeissa iskeä.

Raamatun kertomus ihmiskunnan syntiinlankeemuksesta luo pohjan sen takaisinsaannille. Tietoisen työn (Aatamin kirous) ja vapaaehtoisen kärsimyksen (Eevan kirous) avulla Paratiisi voidaan palauttaa. Kokonaisuutena tarkasteltuna tarina Jeesuksesta – joka ponnistelee, kärsii ja lopulta maksaa äärimmäisen hinnan uhraamalla itsensä – kertoo siitä, kuinka lunastaa takaisin Paratiisi kääntämällä pääpiirteen heikkous vahvuudeksi.

Tällä tavoin esoteerinen kristinusko esittää teorian pääpiirteestä luopumisesta, mutta jokaisen on itse muunnettava teoria käytännöksi. Koska pääpiirteet ovat erilaisia eri henkilöillä, on myös niiden uhraamisen oltava erilaista. Ensin on poistettava sokeus; ihmisen on laajamittaisella itsetarkkailulla paljastettava oman psykologiansa solmukohta. Sitten on toistuvasti nähtävä ja kärsittävä sen seuraukset, ja vasta sen jälkeen ihmisellä on tieto ja tahdonvoima luopua siitä.

[GURDJIEFF] ”Heti kun tajusin tämän ajatuksen merkityksen, olin kuin uudestisyntynyt; nousin ylös ja aloin juosta ympäriinsä… tietämättä mitä olin tekemässä, kuin nuori vasikka. Kaikki päättyi niin, että päätin vannoa valan… etten enää koskaan käytä tätä ominaisuuttani.” ^vi